JAKKE MÄKELÄ: DATA JA NUORISO

Nuorissa on tulevaisuus. Tämä ei ole klisee, vaan fakta — ja fakta, jonka pitäisi olla erityisesti kirkon päättäjien mielessä koko ajan. Kirkko on lähes ainoa instituutio, joka katselee asioita satojen tai miksei tuhansienkin vuosien aikaskaalassa. Siinä skaalassa ei riitä ajatella, mitä juuri nyt tapahtuu, vaan on mietittävä myös sitä, mitä tapahtuu kun nykyinen miespolvi vaipuu unholaan.

Itse nostin nuoret vaalikoneessa tärkeimmäksi painopisteeksi. Jos meillä ei ole aktiivisia ja kiinnostuneita nuoria toiminnassa lähivuosina, meillä ei 50 vuoden kuluttua ole toiminnassa ketään. Hyvin tiedetään, että nuorten aktiivisuus ja ylipäätään kirkkoon kuuluminen on suuri kysymysmerkki.  Jos on kiinnostunut kirkon jatkuvuudesta, tämän pitäisi herättää.

Dataihminen pyrkii tässä kohtaa löytämään numeroita, jotka kertovat tarinaa siitä, mihin täsmälleen pitäisi herätä. Kirkontilastot-fi-sivulla on mm ennusteita kirkon ja eri seurakuntien jäsenmääristä. Ennusteissa tehdään normaalit demografiset oletukset, eli käytännössä oletetaan että mikään ei radikaalisti muutu. Vaikka todellisessa elämässä asiat saattavatkin radikaalisti muuttua, nämä ennusteet ovat hyvä lähtökohta.

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä on järkevä kokonaisuus, jonka ennustettavuus voi olla ainakin kohtalainen. Normaalein demografisin oletuksin kirkon jäsenmäärän kehitys Turussa ikäryhmittäin olisi alla olevan kaltainen. Silmiinpistävää kuvaajassa on erityisesti 20-29-vuotiaiden jäsenten a) suuri määrä ja b) voimakas hiipuminen. Turku on opiskelijakaupunki, ja opiskelijoiden trendit näkyvät täällä vahvasti. Kirkkoon kuuluminen ei ole opiskelijatrendi.

Kaikkein nuorimpien ikäluokkien osalta tämä kuvaaja saattaa olla ylioptimistinenkin. Jos vanhemmat eivät kuulu kirkkoon, on vaikea nähdä miksi syntyvät lapsetkaan kastettaisiin. Laskevaa trendiä näkyy kyllä nuorimmissa ikäluokissakin, mutta se voi todellisuudessa olla paljon jyrkempikin.

Varsinainen datatarina syntyy, jos mietitään ketä missäkin ikäryhmässä oikeasti on. Alla on noin 20 vuoden kehitys ikäryhmittäin. Esitystavan etuna on se, että mustia viivoja seuraamalla voi arvioida myös se, ketä nykyisiä ihmisiä missäkin ikäryhmässä on. Oma 50+ sukupolveni on 2040-luvulla 70+ sukupolvi, ja niin edelleen.

Toisin sanottuna: noin 40% turkulaisista kirkon jäsenistä kuuluu tällä hetkellä siihen yli 50-vuotiaiden ikäluokkaan, jolla on kohtuullista mielenkiintoa toimintaan. Tämä osuus harmaantuu ja puolittuu 20 vuodessa. Kysymys kuuluukin: onko meille jatkajia? Jos nykyinen trendi jatkuu tällaisenaan, vastaus lienee karu: ei.

Siksi olisikin olennaista saada nykyinen trendi murtumaan. Ja se voi tapahtua ainoastaan panostamalla nuoriin — jopa nuoriin, jotka eivät ole tässä kohtaa vielä syntyneet. Valitettavasti olen itse dataihminen, en ihmis-ihminen. Siksi en tiedä, miten trendin käytännössä saisi murtumaan. Omat lapseni olen saanut kasvatettua suuripiirtein kunnialla aikuisiksi, mutta ei minulla ole aavistustakaan miten nuoria tavoittaisi.

Mutta.

Joskus data saattaa antaa vihjettä positiivisestakin tarinasta. Seurakuntavaalien ehdokkaat eivät välttämättä ole kovin hyvä mittari sille, miten aktiivisia seurakuntalaiset ovat. Keräsin kuitenkin kaikkien Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän ehdokkaiden ikätiedot, ja alla nähdään mielenkiintoinen ilmiö. Ehdokkaiden keski-ikä on odotetusti korkea, 54 vuotta (mediaani on 56 vuotta). Alle 40-vuotiaita on vain kourallinen.

Jos tehdään sovitus 30 ja 75 ikävuoden välillä, saadaan punaisen viivan kaltainen trendi, jonka perusteella mielenkiinnon vielä nuoremmissa ikäryhmissä pitäisi mennä hyvin lähelle nollaa. Mutta käykin toisin: alle kolmekymppisiä ehdokkaita (punaisen katkoviivan kohdalla) onkin merkittävästi enemmän kuin mikään trendi antaisi ymmärtää.

Tämä on vain yksi datapiste, eikä kovin luotettava sellainen. On mahdollista, että seurakuntavaaleissa on aina ollut tällainen jakauma (dataa en ole löytänyt). Silti se antaa pienen vihjeen siitä, että jotain epäjatkuvuutta voisi olla. Ja tällaisessa tilanteessa, kun lineaarinen sovitus on synkähkö, mikä tahansa epäjatkuvuus herättää toivoa.

Tämä epäjatkuvuus on siis lupaava signaali, ja sitä pitää kehittää ja vaalia. Ensi valtuustokaudella juuri nuorten aktivoimisen pitää olla yksi tärkeimmistä tehtävistä seurakunnissa.

Työskenten ammatikseni datan kanssa, ja olen kiinnnostunut hallinnon koukeroista ja muista tylsistä asioista. Olen ehdolla Turun Katariinan seurakunnassa (numerot 19 & 71, vaalikonevastaukset) 

JAKKE MÄKELÄ: TYLSYYS SEURAKUNNAN VOIMAVARANA

Ehdokasesittelyssä Jakke Mäkelä, Katariina (numerot 19 & 71, vaalikonevastaukset) 

Minulla on supervoima. Innostun tylsistä asioista: numeroista, prosesseista, hallinnosta, budjeteista, strategioista, datasta.  Tylsyyttä ei lasketa perinteiseksi kristilliseksi armolahjaksi, mutta oikeastaan pitäisi.  Seurakunnan luottamushenkilön tärkein rooli on hoitaa tylsät tehtävät, jotta todelliset tähdet — eli työntekijät ja dynaamisemmat vapaaehtoiset —  pystyvät hoitamaan mielenkiintoiset tehtävänsä. 

Olen ollut nyt yhden kauden tylsyyttä jalostamassa Katariinan seurakuntaneuvostossa. Lisäksi olen ollut neuvoston työjaostossa, jossa pienemmällä porukalla mm valmistellaan esityslistoja kokouksiin ja tehdään muutakin taustatyötä. Olen myös yhtymän yhteisessä tarkastusjohtokunnassa, joka yrittää ymmärtää miten yhtymä toimii. Uskon — tai ainakin toivon — että alan tätä kautta pikkuhiljaa hieman ymmärtämäänkin ainakin joistakin asioista edes jotain. Siksi haen jatkoa.

Luottamushenkilönä oleminen on oikeastaan minulle ainoa luonteva tapa palvella seurakuntaa. En laula. Inhoan väkijoukkoja. En halua hymyillä, jos ei hymyilytä. Ajatus siitä, että minun pitäisi rupatella rennosti vieraiden ihmisten kanssa ja puhua tunteista on…. no, Jean-Paul Sartre on kirjoittanut sellaisesta kokonaisen kirjan; sen nimi on Suljetut Ovet, ja se kertoo helvetistä. 

Onneksi, onneksi, onneksi on ihmisiä jotka tuollaisesta pitävät. Heidän tukenaan haluaisin olla, taustalla, mahdollistamassa noita asioita. Kaikki hauska vaatii hallinnointia, ja sitä osaan. Leipätyökseni pyörittelen dataa ja pohdiskelen prosesseja. Mielelläni teen sitä vapaa-ajallakin.

En siis ole mikään perinteinen seurakunta-aktiivi. Taustani on kyllä hyvinkin kristillinen: olen lähetyslapsi, luterilaisuuuteen kasvanut ja saturoitunut papinpoika, ja lisäksi myös papin puoliso. Kuulun vahvasti kirkon liberaaliin siipeen, ja kannatan kaikkia Vihreän Kirkon teesejä (olenhan ollut niitä osaltani muotoilemassakin).  

Liberaaliksi olen toisaalta aika pessimisti. En usko, että pystymme enää estämään katastrofaalista ilmastonmuutosta joka tärvelee lähes kaiken hyvän ja arvokkaan mitä olemme saaneet aikaan.  Kun se kriisi aikanaan iskee, tarvitaan profeetallisia tahoja jotka viimeiseen saakka puolustavat heikoimpia. 

Jos tiivistän karusti, haluan pitää kirkon hengissä nykyisten hyvien aikojen yli, jotta se on käytettävissä kun todella kovat ajat koittavat. Hengissä pitäminen vaatii kahta asiaa: suuria muutoksia, ja toisaalta pieniä tavallisia asioita.

Esimerkiksi tasa-arvoasioissa kirkonkin on nyt tultava 2000-luvulle, jos se aikoo 2000-luvulla olla minkäänlainen toimija. Itse tunnen — ja arvostan — useita erittäin konservatiivisia kristittyjä, ja ymmärrän heidän tuskansa erityisesti avioliittoasiassa. Opillisesti se on vaikea asia. Mutta silti on löydettävä tapa edetä.

Pienet tavalliset asiat taas ovat paras tapa varmistaa, että ihmisillä ylipäätään säilyy mitään mielenkiintoa kirkkoa kohtaan.  Tällaisia asioita ovat Katariinassa esimerkiksi partio ja diakoniatyö. Tämä ei tarkoita sitä, että tehdään pelkästään sellaisia leppoisia asioita joita kaikki yksimielisesti kannattavat. Seurakunnalla tulisi olla aktiivinen ote esimerkiksi paperittomien auttamiseen, vaikka aihe ei kaikkia miellytäkään. Joskus on toimittava oikein, vaikka se herättäisi närää.

Oma blogini löytyy täältä: zygomatica.com. 

Oikeassa olemisen yhdentekevyydestä

Jakke Mäkelä on ehdolla Katariinan seurakunnassa. Tämä kirjoitus on jatkoa hänen ehdokasesittelylleen (Tylsyyden armolahja).

Ihmisillä on suuri tarve kokea olevansa oikeassa — ja valitettavan usein yhtä suure tarve kokea, että väärässä olijat ovat pahoja ihmisiä. Ensimmäinen tarve saattaa olla sisäsyntyinen ja psyykkisesti välttämätön. Toisesta tarpeesta sen sijaan pitäisi nimenomaan kirkollisissa piireissä päästä eroon. Vaikka ihminen olisi täysin väärässä, hän ei ole automaattisesti paha ihminen. Tai tarkkaan ottaen, vanhan kunnon perisyntiopin mukaisesti: oikeassa oleva ihminen on ihmisenä aivan yhtä paha.

Osittain tuohon ajattelutapaan vedoten olen sitä mieltä, että kirkkoon täytyy mahtua sekä liberaaleja että konservatiiveja. Kumpikaan siipi ei ole paha, vaikka kovin erimielisiä ovatkin. Jos jompikumpi siipi ajetaan pois, kirkolla ei ole mitään tulevaisuutta. Ja haluan että sillä on tulevaisuus, koska vääjäämättä tulevan ekokatastrofin maailmassa tarvitaan ääni joka uskaltaa ajaa oikeita asioita. (Avaan tätä ajatteluani tarkemmin täällä).

Opillisesti täysin puhtaaseen konservatiiviseen kirkkoon kuuluisi ehkä 5% suomalaisista, sen jäsenet olisivat hyvin sitoutuneita, ja se kirkko toimisi varmasti aktiivisesti ja pitkäjänteisesti — mutta sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta mihinkään oman pienen piirinsä ulkopuolella.

Vastaavasti konservatiiveista puhdistettu liberaalikirkko saattaisi olla suurempi ja suositumpi, mutta se olisi lähinnä hyvän tuulen kerho joka ei saisi oikein mitään aikaan. Kaikella ystävyydellä kanssaliberaalejani kohtaan: pitkäjänteisyys, sitoutuminen ja puurtaminen eivät kertakaikkiaan ole meidän ydinvahvuuksiamme.  (Itse toki mainostan itseäni nimenomaan tylsien asioiden erikoismiehenä, mutta ei minunkaan pitkäjänteisyyteni mihinkään riitä).

Jos halutaan että kirkko on olemassa 50 vuoden kuluttua, mukaan tarvitaan ihmisiä jotka ajattelevat tuhansien vuosien skaalassa — ja konservatiivit ajattelevat. Lähipiirissäni on paljon erittäin konservatiivisia ihmisiä joiden jämeryyttä ja sitkeyttä kunnioitan, siitäkin huolimatta että uskon heidän olevan monista asioista väärässä.  Minun näkökulmastani he ovat luoneet monimutkaisia teologisia koukeroita joissa inhimillisyys murskaantuu; heidän näkökulmastaan minä ja muut liberaalit olemme kokonaan hylänneet Raamatun sanan, jonka pitäisi olla kristinuskon pohja.

Tuota ristiriitaa emme tule koskaan ratkaisemaan tyydyttävästi. Mutta käytännön tasolla, jos vain voitaisiin yhdistää konservatiivien pitkäjänteisyys ja liberaalien humaanisuus, oltaisiin todella vahvoilla.

Nettikeskusteluja seuraamalla päätyy sellaiseen johtopäätökseen, että tällainen yhteistyö on mahdotonta. Poterot ovat niin syvät. Mutta nettikeskusteluja seuraamalla menettää joka tapauksessa uskonsa ihmisyyteen. Saman pöydän ääressä istuminen ja kohtelias mutta jämerä keskustelu on se mitä tarvitaan. Joistakin asioista tuskin koskaan päästään yhteisymmärrykseen, mutta keskustelun kautta voidaan löytää tavat toimia siitä huolimatta.

On tietysti mahdollista, että olen tässä yli-idealistinen, johtuen omista hyvistä peruskokemuksistani. Kasvoin papinpoikana, ja vieläpä lähetyslapsena. Vanhemmillani on varsin järkähtämättömiä konservatiivisia näkemyksiä jotka tuskin ikinä muuttuvat. Mutta heillä on myös perusasenne jota voi vain kadehtia: aivan kaikesta voi ja pitää olla valmis väittelemään sivistyneesti, kenen tahansa kanssa. Tätä me myös olemme tehneet, niin pienestä kuin muistan. Jaloimmillaan olen nyt vanhoilla päivillä astunut heidän ovestaan sisään, saanut kahvikupin käteeni, ja alle kahdessa minuutissa käynnissä on ollut lennokas debatti jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Joskus päädymme vahingossa olemaan samaakin mieltä jostakin, mutta se ei ole varsinainen päämäärä, vaan toisen ajattelutavan ymmärtäminen.

Jos tuollaista asenneilmapiiriä saadaan syntymään myös kirkossa, niin ehkä tästä vielä selvitään.

 

Kirkon kasvatustyö antaa ihmistaimille eväitä elämään

Kuva: Liisa Laukkanen

Lähes kaikki kirkon jäsenet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että lasten ja nuorten kasvatus kuuluu kirkon tärkeimpiin tehtäviin. Näin ajatellaan riippumatta suhtautumisesta muihin asioihin. Totta onkin, että ellei kirkko vaikuta nyt lasten ja  nuorten elämässä, kahden sukupolven kuluttua mitään kirkkoa ei ole enää olemassa, ei konservatiivista eikä liberaalia.

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kasvatusasiain keskus esitteli toimintaansa seurakuntavaaliehdokkaille torstaina. Keskuksen asiakaspiiri kattaa kaikki ikäluokat vauvoista korkeakouluopiskelijoihin saakka. Niinpä tilaisuudessa kuultiin hyvin monenlaisesta toiminnasta, ja esittelyn jälkeen käytiin vilkasta keskustelua. Vihreä kirkko -listan ehdokkaat Jakke Mäkelä (Katariina) ja Liisa Laukkanen (Martti) osallistuivat tilaisuuteen.

Turun seurakuntayhtymässä kasvatustyön tärkeys on selvästi tajuttu. Yhtymän kuluvan vuoden talousarviossa seurakuntien toiminnalliset kulut ovat kokonaisuudessaan 17 miljoonaa euroa, josta kasvatukseen ohjataan melkein kolme miljoonaa euroa. Varhaiskasvatukseen panostetaan tästä reilu puolet eli noin 1,6 miljoonaa, nuorisotyöhön ja partiotoimintaan ohjataan yhteensä noin 670 000 euroa, ja oppilaitostyötä tehdään noin 200 000 eurolla.

Toiminta saavuttaa suuren joukon ihmisiä. Kasvatustyötä tekevällä kirkon työntekijällä on Turussa vuoden aikana keskimäärin 1600 kohtaamista ihmisten kanssa. Kirkko järjestää monenlaista toimintaa (perhekerhoja, muskareita, kymppisynttärit kymmenvuotiaille, lasten ja nuorten retkiä, perhekerhoja, vertaistukiryhmiä ja niin edelleen). Tarjonta monipuolistuu lisää, kun otetaan tarkasteluun myös yhteistyössä muiden tahojen kanssa järjestetty toiminta. Partio on ehkä tärkein yhteistyökumppani, mikä näkyy myös luottamushenkilövaaleissa; lähes joka seurakunnassa on oma partiotyön lista. Hyvä niin. Partiotyöhön sijoittaminen jos mikä on kannattava sijoitus. Kaupungin kanssa yhteistyössä järjestetään esimerkiksi lapsille ja nuorille leirejä sekä alakoululaisten iltapäiväkerhotoimintaa. Kolme oppilaitospappia tekee yhteistyötä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen kanssa. Papit ovat ilmeisen työllistettyjä, mutta selvästi kutsumustyössään.

Tulevaisuudessa riittää haasteita. Maailma on täynnä virikkeitä, ja lasten ja nuorten (etenkin niiden eniten apua tarvitsevien) tavoittaminen ei aina ole helppoa. Nuorena aikuisena yhteys seurakuntaan usein katkeaa, kun asuinpaikka vaihtuu, opiskelukiireet painavat päälle, ja kaveripiiri muodostuu uudelleen. Kuitenkin nuoruus on usein myös kriisien aikaa, ja silloin kirkko voisi olla tärkeä rinnalla kulkija. Oppilaitostoimintaan voisi mielestämme siksi panostaa jatkossa enemmänkin.

Kirjoittajat:  Liisa Laukkanen (Martti) ja Jakke Mäkelä (Katariina) 

Tylsyyden armolahja

Ehdokasesittelyssä Jakke Mäkelä, Katariinan seurakunta (numerot 78 ja 13)

Tylsyys ei ole perinteinen kristillinen armolahja, mutta ehkä sen pitäisi olla. Seurakunnan luottamusmiehen tärkein rooli on hoitaa tylsät tehtävät, jotta todelliset tähdet — eli työntekijät ja vapaaehtoiset —  pystyvät hoitamaan mielenkiintoiset tehtävänsä.

Itse pidän nimenomaan tylsistä asioista. Olen 46-vuotias fyysikko, ja pyörittelen ammatikseni numeroita. Toimin myös Turun kuntapolitiikassa, ja olen Vihreiden edustaja joukkoliikennelautakunnassa. Mukavan teknistä ja kuivakkaa.

En ole mikään seurakunta-aktiivi. Taustani on kyllä hyvinkin kristillinen: olen lähetyslapsi, luterilaisuuuteen kasvanut ja saturoitunut papinpoika, ja lisäksi myös papin puoliso. Mutta kaltaisellani ihmisjoukkoja vieroksuvalla pessimistisellä nörtillä ei ehkä oikein ole ollut kirkossa luontevaa paikkaa muutoin kuin joulukirkon penkin lämmittäjänä.

Kuvailen suuria linjoja omassa blogissani. En usko, että pystyisimme enää estämään katastrofaalista ilmastonmuutosta joka tärvelee lähes kaiken hyvän ja arvokkaan mitä olemme saaneet aikaan.  Kun se kriisi aikanaan iskee, tarvitaan profeetallisia tahoja jotka viimeiseen saakka puolustavat heikoimpia. Tiivistäen: haluan pitää kirkon hengissä nykyisten hyvien aikojen yli, jotta se on käytettävissä kun todella kovat ajat koittavat.

Hengissä pitäminen vaatii kahta asiaa: suuria muutoksia, ja toisaalta pieniä tavallisia asioita.

Esimerkiksi tasa-arvoasioissa kirkonkin on nyt tultava 2000-luvulle, jos se aikoo 2000-luvulla olla minkäänlainen toimija. Itse tunnen — ja arvostan — useita erittäin konservatiivisia kristittyjä, ja ymmärrän heidän tuskansa erityisesti avioliittoasiassa. Opillisesti se on vaikea asia. Mutta silti on löydettävä tapa edetä.

Kuva: Risto Savolainen

Pienet tavalliset asiat taas ovat paras tapa varmistaa, että ihmisillä ylipäätään säilyy mitään mielenkiintoa kirkkoa kohtaan.  Tällaisia asioita ovat Katariinassa esimerkiksi partio ja diakoniatyö. Tämä ei tarkoita sitä, että tehdään pelkästään sellaisia leppoisia asioita joita kaikki yksimielisesti kannattavat. Seurakunnalla tulisi olla aktiivinen ote esimerkiksi paperittomien auttamiseen, vaikka aihe ei kaikkia miellytäkään. Joskus on toimittava oikein, vaikka se herättäisi närää.

Blogini löytyy täältä: zygomatica.com ja vaalikonevastaukseni täältä. Lisää pohdintaa löytyy blogikirjoituksesta Oikeassa olemisen yhdentekevyydestä.