JAKKE MÄKELÄ: MIKÄ RIITTÄÄ LIBERAALEILLE?

“Mikä riittää kirkon liberaaleille?” Tämä on rehellinen kysymys, jonka olen saanut väitellessäni kirkon tulevaisuudesta erittäin suuresti arvostamani, erittäin älykkään ja erittäin konservatiivisen ihmisen kanssa. Jos hyväksymme nyt kirkollisen vihkimisen kaikille pareille, mikä on seuraava vuosituhantinen perinne jonka aiomme murskata? Riittääkö meille mikään, vai aiommeko muuttaa kirkkoa kunnes sitä ei enää pysty erottamaan vihervasemmistolaisesta keskustelupiiristä?

Kysymys on itse asiassa todella terävä, ja rehellisesti sanottuna todella vaikea. Ainoa rehellinen vastaus on, että en tiedä.

Konservatiivin toiminta-ajatus on kirkas ja selkeä

Myös useimmat konservatiivit myöntävät, että Raamatussa on paljon asioita, joita on vaikea tulkita. Ja myös asioita, jotka ovat ainakin sananmukaisesti tulkiten ristiriidassa nykyisen tiedon kanssa. Harva suomalainen konservatiivi kiistää kosmologian tai evoluutioteorian, vaikka niiden sovittaminen yhteen Raamatun kanssa vaatii vähintäänkin allegorista tulkintaa. Selkeiden faktojen edessä kyllä taivutaan.

Konservatiivi lähtee kuitenkin siitä, että jos raamatuntulkinta ja perinne väittävät asioita, joille ei ole muita perusteluja, raamatuntulkinta ja perinne voittavat aina. Konservatiivien linja on oikeastaan elegantin johdonmukainen. Sääntö on selvä: jos asia on ollut Raamatun maailmassa kielletty, se on kielletty nytkin. Tieto voi olla lisääntynyt, mutta ihminen ei muutu, ja siksi oikea ja vääräkään eivät voi muuttua. Kaikkein vähiten voivat muuttua pyhinä pidetyt asiat. Mitä ei pyhitetty 2000 vuotta sitten, sitä ei voi pyhittää nytkään. 

Liberaalin toiminta-ajatus on epämääräinen

Liberaalilla taas ei ole tällaista yksikäsitteistä toimintaohjetta. Käytännössä jokainen liberaali toimii epäselvässä tilanteessa kuten parhaiten uskoo toimivansa. Ja juuri tämän takia liberalismi ei oikeastaan ole ennakoitavaa. 

Voin tarjota ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole kaikkien näkemys. En näe mitään syytä kumota uskonnollisia perinteitä vain siksi että ne ovat perinteitä. En näe, että olisi syytä lähteä päivittämään vaikkapa uskontunnustusta, kolminaisuusoppia, kasteoppia tai luterilaista ehtoollisoppia. En niiden vuoksi toki lähtisi ristiretkelle, mutta mysteerit saavat olla mysteerejä.

Rajan pistän asioihin, jotka johtavat suoraan ihmisten eriarvoiseen kohteluun. Jos ainoa eriarvoisuutta perusteleva asia on perinne tai raamatuntulkinta, eikä muita perusteluja ole, nostan kohteliaasti hattua ja ohitan perinteen ja raamatuntulkinnan. Ne eivät milloinkaan voi olla perustelu ihmisten syrjintään tai epäasialliseen kohteluun. Kolme esimerkkitapausta avaa tätä tarkemmin.

1. Eronneiden vihkiminen

Eronneiden vihkiminen. Elämässä tapahtuu asioita, ja joskus ne johtavat avioeroon. On julma ajatus, että ihmisellä olisi tässä asiassa vain yksi mahdollisuus, ja eroaminen (tai ainakin uudelleen avioituminen) olisi kiellettyä. Tähän Uusi testamentti kuitenkin viittaa, kohtuullisen selvästikin. Siitä huolimatta vain harva konservatiivi pitää tästä enää tiukasti kiinni, ja muutama on itsekin eronnut ja mennyt uusiin naimisiin. Perustelut vaihtelevat, mutta kovin johdonmukaista se ei nähdäkseni ole.

Tämän asian historia ja nykykäytäntö kirkossa on melko sumea ja epäselvä. Vuonna 1948 kirkolliskokous vastusti lähes yksimielisesti eronneiden uudelleen vihkimistä. Presidentin väliintulon takia päätöstä ei kuitenkaan viety kirkkolakiin, joten nyt kirkon on vihittävä kaikki eronneetkin parit. Yksittäinen pappi saa kuitenkin omantunnon syistä kieltäytyä vihkimästä. Kieltäytyjiä varmasti on edelleenkin, mutta heistä ei käytännössä koskaan kuule mitään.

Eronneiden vihkiminen on sallittu yli 70 vuotta, ja on muuttunut repivästä riidasta kysymykseksi, jonka olemassaoloa juuri kukaan ei edes muista.

2. Naisten tasa-arvo

Konservatiivisen näkemyksen mukaan naiset saattavat olla maallisissa asioissa täysin tasa-arvoisia. Pappeus on ainoa poikkeus: se on rajattu miehille. Perusteluja ei oikeastaan pysty ymmärtämään, ellei ole syvällinen teologian osaaja. Käsittääkseni yksi tärkeimpiä perusteluja on se, että ajatus naisen johtajuudesta oli täysin vieras alkukristillisyyden aikana, täysin vieras keskiajalla, ja täysin vieras reformaation aikakaudella, joten sen on oltava vieras nytkin.

Noinkin voi ajatella, ja noin on ajateltu Suomenkin kirkossa vuoteen 1988 asti. Päätöksestä on vasta reilu 40 vuotta, mutta jos se olisi kirkon hajottanut, se olisi tapahtunut jo. Osa kovimmista vastustajista on toki käytännössä perustanut oman kirkkokunnan, mutta määrä on hyvin pieni.

Yksittäisissä tapauksissa naispappeuden vastustus tuottaa silti edelleen ajoittain ongelmia. Voi olla että vaaditaan vielä 30 vuotta ennen kuin nämä kohut ovat yhtä eksoottisia ja harvinaisia kuin eronneiden vihkimisestä syntyvät kohut. 

3. LGBT-ihmisten kohtelu

Meillä liberaaleilla on hiukan ikävä tapa helposti demonisoida kaikki konservativit tässä asiassa. Todellisuus on oikeasti monimutkaisempi, ja konservatiivien asenteissa on suuriakin vaihteluja.

Useimmat kovapintaisetkin suomalaiset konservatiivit ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit saavat ilman muuta olla kirkon jäseniä tai jopa kirkon työntekijöitä, kunhan eivät millään tavalla toteuta homouttaan — mitä se sitten tarkoittaakaan. 

On konservatiiveja, joille rekisteröidyn parisuhteen salliminen ei tuottanut ongelmaa, koska sitä ei sanottu avioliitoksi. Avioliitto käsitteenä on pyhä, mutta yhteiskunta saa kyllä määritellä muunlaisia sopimuksia elämisen tavoista.

Samalla perustelulla on myös konservatiiveja, jotka pystyvät täysin elämään sen kanssa, että kaikki saavat mennä maistraatissa naimisiin. Yhteiskunnalla on yhteiskunnan säännöt, kirkolla kirkon säännöt. Heille raja tulee vastaan vain ja ainoastaan kirkollisessa vihkimisessä. 

Perustelu tälle on viime kädessä jopa melko selkeä: konservatiivien mukaan koko Raamatussa ei ole mitään viitettä siitä, että homous olisi hyväksyttävä tai ainakaan siunattava asia. Kun asia oli täydellisen tuntematon ajanlaskun ajan juutalaisessa ja alkukristillisessä yhteiskunnassa, ja on ollut tuntematon koko kirkon 2000-vuotisen historian ajan, sitä ei voi hyväksyä nytkään. Uudempi tutkimus on kyllä löytänyt aiheesta hiukan enemmän värisävyjä, mutta varsinaisesti homomyönteistä Raamatusta ei saa millään tulkinnalla.

Kuten kahdessa edellisessä tapauksessa, noinkin voi ajatella. Ja kuten kahdessa edellisessä tapauksessa, inhimillisyys on ajamassa tuon näkökulman ohi. Voisin tiivistää oman kantani näinkin: hyväksyn LGBT-ihmisten täydellisen yhdenvertaisuuden lähinnä siksi, että en näe yhtään mitään Raamatun ulkopuolista perustelua olla hyväksymättä. Ellei asiasta tehtäisi kirkossa numeroa, kukaan ei keksisi syytä miksi siitä pitää tehdä numeroa.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? 

On mahdoton ennakoida, miten tasa-arvoisen vihkimisen suhteen edetään. Todennäköisin arvaus on, että edetään suunnilleen kuten kahdessa edellisessä tapauksessa. Tällä vuosikymmenellä päätetään sallia kaikkien kirkollinen vihkiminen; 2060-luvulla asia herättää vielä yksittäisiä kohuja; vuosisadan lopulla vain kirkkohistorioitsijat muistavat että tällaista debattia on edes käyty.

En tiedä vielä, mitä muuta perinnettä seuraavaksi lähdetään rikkomaan. Uumoilen, että seuraavien 30 vuoden aikana pinnalle voivat nousta esimerkiksi apilaperheet, tai sitten hiukan villinä korttina esimerkiksi eläinten oikeudet. En osaa vielä millään tavalla ennakoida, mihin niiden kanssa päädytään. Ei osaa kukaan muukaan.

Tunnen aika suurtakin sympatiaa konservatiivisia ystäviäni kohtaan. Yhteiskunta ja kirkko eivät todellakaan ole menossa heidän haluamaansa suuntaan.  Mutta mikä vielä pahempaa, kukaan ei tiedä, mihin suuntaan ne ovat menossa. Jos ihminen hakee kirkosta nimenomaan järjestystä ja ennakoitavuutta, tilanne on aidosti ahdistava. 

Luterilainen kirkko ei ole yhdentekevä harrastuskerho, vaan merkittävä toimija jolla on merkittävä vastuu siitä, miten ihmisiä ja ympäristöä kohdellaan. Jotta tätä vastuuta voisi kantaa laajasti, kirkko tarvitsee sekä konservatiivinsa että liberaalinsa. Siksi nykyisestä muutostilanteesta on päästävä eteenpäin, vaikka se ehkä vaikealta tuntuukin. Toisaalta aiemmistakin muutoksista on päästy eteenpäin, vaikka ne ovat olleet vaikeita. Toivotonta tämä ei ole.

Jakke Mäkelä on ehdolla Turun Katariinan seurakunnassa (numerot 19 & 71, vaalikonevastaukset). Lue myös hänen ehdokasesittelynsä sekä kirjoituksensa siitä, mitä data kertoo kirkon tulevaisuudesta.

JAKKE MÄKELÄ: DATA JA NUORISO

Nuorissa on tulevaisuus. Tämä ei ole klisee, vaan fakta — ja fakta, jonka pitäisi olla erityisesti kirkon päättäjien mielessä koko ajan. Kirkko on lähes ainoa instituutio, joka katselee asioita satojen tai miksei tuhansienkin vuosien aikaskaalassa. Siinä skaalassa ei riitä ajatella, mitä juuri nyt tapahtuu, vaan on mietittävä myös sitä, mitä tapahtuu kun nykyinen miespolvi vaipuu unholaan.

Itse nostin nuoret vaalikoneessa tärkeimmäksi painopisteeksi. Jos meillä ei ole aktiivisia ja kiinnostuneita nuoria toiminnassa lähivuosina, meillä ei 50 vuoden kuluttua ole toiminnassa ketään. Hyvin tiedetään, että nuorten aktiivisuus ja ylipäätään kirkkoon kuuluminen on suuri kysymysmerkki.  Jos on kiinnostunut kirkon jatkuvuudesta, tämän pitäisi herättää.

Dataihminen pyrkii tässä kohtaa löytämään numeroita, jotka kertovat tarinaa siitä, mihin täsmälleen pitäisi herätä. Kirkontilastot-fi-sivulla on mm ennusteita kirkon ja eri seurakuntien jäsenmääristä. Ennusteissa tehdään normaalit demografiset oletukset, eli käytännössä oletetaan että mikään ei radikaalisti muutu. Vaikka todellisessa elämässä asiat saattavatkin radikaalisti muuttua, nämä ennusteet ovat hyvä lähtökohta.

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä on järkevä kokonaisuus, jonka ennustettavuus voi olla ainakin kohtalainen. Normaalein demografisin oletuksin kirkon jäsenmäärän kehitys Turussa ikäryhmittäin olisi alla olevan kaltainen. Silmiinpistävää kuvaajassa on erityisesti 20-29-vuotiaiden jäsenten a) suuri määrä ja b) voimakas hiipuminen. Turku on opiskelijakaupunki, ja opiskelijoiden trendit näkyvät täällä vahvasti. Kirkkoon kuuluminen ei ole opiskelijatrendi.

Kaikkein nuorimpien ikäluokkien osalta tämä kuvaaja saattaa olla ylioptimistinenkin. Jos vanhemmat eivät kuulu kirkkoon, on vaikea nähdä miksi syntyvät lapsetkaan kastettaisiin. Laskevaa trendiä näkyy kyllä nuorimmissa ikäluokissakin, mutta se voi todellisuudessa olla paljon jyrkempikin.

Varsinainen datatarina syntyy, jos mietitään ketä missäkin ikäryhmässä oikeasti on. Alla on noin 20 vuoden kehitys ikäryhmittäin. Esitystavan etuna on se, että mustia viivoja seuraamalla voi arvioida myös se, ketä nykyisiä ihmisiä missäkin ikäryhmässä on. Oma 50+ sukupolveni on 2040-luvulla 70+ sukupolvi, ja niin edelleen.

Toisin sanottuna: noin 40% turkulaisista kirkon jäsenistä kuuluu tällä hetkellä siihen yli 50-vuotiaiden ikäluokkaan, jolla on kohtuullista mielenkiintoa toimintaan. Tämä osuus harmaantuu ja puolittuu 20 vuodessa. Kysymys kuuluukin: onko meille jatkajia? Jos nykyinen trendi jatkuu tällaisenaan, vastaus lienee karu: ei.

Siksi olisikin olennaista saada nykyinen trendi murtumaan. Ja se voi tapahtua ainoastaan panostamalla nuoriin — jopa nuoriin, jotka eivät ole tässä kohtaa vielä syntyneet. Valitettavasti olen itse dataihminen, en ihmis-ihminen. Siksi en tiedä, miten trendin käytännössä saisi murtumaan. Omat lapseni olen saanut kasvatettua suuripiirtein kunnialla aikuisiksi, mutta ei minulla ole aavistustakaan miten nuoria tavoittaisi.

Mutta.

Joskus data saattaa antaa vihjettä positiivisestakin tarinasta. Seurakuntavaalien ehdokkaat eivät välttämättä ole kovin hyvä mittari sille, miten aktiivisia seurakuntalaiset ovat. Keräsin kuitenkin kaikkien Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän ehdokkaiden ikätiedot, ja alla nähdään mielenkiintoinen ilmiö. Ehdokkaiden keski-ikä on odotetusti korkea, 54 vuotta (mediaani on 56 vuotta). Alle 40-vuotiaita on vain kourallinen.

Jos tehdään sovitus 30 ja 75 ikävuoden välillä, saadaan punaisen viivan kaltainen trendi, jonka perusteella mielenkiinnon vielä nuoremmissa ikäryhmissä pitäisi mennä hyvin lähelle nollaa. Mutta käykin toisin: alle kolmekymppisiä ehdokkaita (punaisen katkoviivan kohdalla) onkin merkittävästi enemmän kuin mikään trendi antaisi ymmärtää.

Tämä on vain yksi datapiste, eikä kovin luotettava sellainen. On mahdollista, että seurakuntavaaleissa on aina ollut tällainen jakauma (dataa en ole löytänyt). Silti se antaa pienen vihjeen siitä, että jotain epäjatkuvuutta voisi olla. Ja tällaisessa tilanteessa, kun lineaarinen sovitus on synkähkö, mikä tahansa epäjatkuvuus herättää toivoa.

Tämä epäjatkuvuus on siis lupaava signaali, ja sitä pitää kehittää ja vaalia. Ensi valtuustokaudella juuri nuorten aktivoimisen pitää olla yksi tärkeimmistä tehtävistä seurakunnissa.

Työskenten ammatikseni datan kanssa, ja olen kiinnnostunut hallinnon koukeroista ja muista tylsistä asioista. Olen ehdolla Turun Katariinan seurakunnassa (numerot 19 & 71, vaalikonevastaukset) 

JUKKA-PEKKA PURO: PIMEYS

Jukka-Pekka Puro, Katariinan seurakunta

Pimeä vuodenaika on siitä kiehtova, että valot näkyvät entistä paremmin. Mitä vähemmän pimeitä teitä tai polkuja joutuu kulkemaan, sitä vähemmän aina mukana kulkeva nelijalkainen kaverini pelkää. Valoa tarvitaan. 

Lissu on niin kutsuttu rescue-koira, eräänlainen ”laillinen maahanmuuttaja.” Asia, jolla ei koiralle voi olla mitään merkitystä. Nämä ovat ihmisen luomia, aika epäluonnollisia käsitteitä. Vastaantulevat koirat ovat Lissulle kaikki lajitovereita, hännän pituudesta tai muodosta huolimatta, saati silkasta turkin väristä. Ihmisille ihon väri tuntuu merkitsevän kovin paljon. Ollaan puhuttu Lissun kanssa tästäkin viime vuosina, monen muun asian tavoin. Lissu on toki yleensä enemmän kuuntelevampana osapuolena. 

Ajoittain Lissun pimeyden pelko tuppaa ärsyttämään: ”Ala tulla nyt, älä nyt viitsi.” Lissu ”jäätyy”, jos pimeitä varjoja on liikaa. Ymmärrän sitä, mutta silti se ärsyttää. Olen miettinytkin, miksi sitä oikein ärtyy, kun toinen ihan yksinkertaisesti vain pelkää. Myönnän, että oma tunteeni on aivan yhtä alkukantainen kuin Lissulla.

Itsekin pelkäisi, jos sen sallisi itselleen. Ehkä olisi parempikin olla samalla tavoin vilpitön peloilleen kuin Lissukin on. Olen sairastanut tappavaa sairautta, jonka on pitänyt viedä manan majoille jo useasti. Vaikka nyt tilanne on hyvä, jokainen kontrollikäynti TYKS:ssa on kuin nuo pensaat ja puut, joita Lissu pelkää. Syöpäpesäkkeet näyttävätkin kuvissa hieman noilta pensailta. Niitä oli pahimmillaan niin paljon, että päätettiin lääkärin kanssa lopettaa laskeminen. Ei se olisi hyödyttänyt mitään. 

En ole ainoa, jolla käy näin: vaikka on ollut aina kristitty, noiden eteenpäin johdattavien valojen merkitys muuttuu entistä todellisemmaksi osastolla maatessa. Sairaus vahvistaa uskoa. Luotan – itsekin tutkijana – mitä syvimmässä määrin lääketieteeseen. Silti yön pimeinä hetkinä, kun on omalla polullaan, usko on oikeastaan ainoa, johon nojata. Usko konkretisoituu minulla sairaalapappiin, Harriin, joka sattuu olemaan ikäiseni mies. Hänelle on helppo puhua. Hän on antanut Herran siunauksen joka kerta, kun tapaamme. Hän on oma lyhtypylvääni. 

Olen selittänyt tätä Lissulle, ja kuten oikeastaan aina käy, hän ymmärtää. Ehkä, toivottavasti, minä olen hänelle samanlainen henkinen lyhtypylväs kuin Harri on minulle. Kovin vähän muuta ihmisellä – tai koiralla – oikeastaan on. Siksi sitä kai ärtyykin. Lissu ei aina luota, vaikka kuinka sanoisin, että ei ole mitään hätää. 

Kun tulin mukaan Vihreään kirkkoon, tein sen näine taustoineni. Lissu on tietysti minulle se läheisin eläinkunnan edustaja, mutta olen kirjoittanut ja puhunut eläinten oikeuksista paljon yleiselläkin tasolla. Emme yksinkertaisesti kunnioita meitä ympäröivää luomakuntaa kuten pitäisi. Kirkko vaikuttaa ihmisten arvoihin. Se voisi ottaa osaltaan aktiivisesti kantaa siihen, miten luontoa sen kaikissa muodoissaan arvostamme. 

Ehkä vieläkin enemmän kuitenkin painaa se, että voi uskoa tavalla, joka on itselle ominaista. Olen käynyt kirkoissa paljon, koska olen tutkinut saarnoja. Ensimmäisen ja laajimman työn tein kirkon apurahalla ja istuin säntillisesti läpi vuoden lähes joka sunnuntaina läntisen Suomen eri kirkoissa. Mukavaa tutkimusta, ja opin samalla, että pidän syvästi kirkkorakennuksista. Ne ovat kunkin seurakunnan koti. 

Itse käyn syvimmät keskusteluni Jumalan kanssa kuitenkin muualla kuin kirkoissa. Luonnossa; retkeillessä, vaeltaessa tai Lissun kanssa tässä lähiluonnossa. Tämä ei vähennä arvostustani kirkkojamme kohtaan yhtään. Lempikirkkojani ovat Maarian kirkko ja oman seurakunnan koti Pyhän Katariinan kirkko. Katariinan kirkko on pienehkö, mutta juuri sellainen ”ihmisen kokoinen”, mistä pidän. Se on kirkoistamme lähimpänä sitä hiljentymisen mahdollisuutta, jota haen luonnostakin.

Tätä lopetellessa pääsimme Lissun kanssa kotiin. Pois sateesta, tuulesta ja pimeästä. Poika ehti jo ihmettelemäänkin, että eivätkö ne nyt kyllästy noin yltiösyksyiseen keliin. Niin mies kuin koirakin. 

Mutta ei meillä ollut kiire. Ulkona ollut ketään. Täydellinen aika taas hetken hiljentymiselle.

J-P on ehdolla Turun Katariinan seurakunnasta (vaalinumerot 22 & 74). Täältä voit lukea hänen vaalikonevastauksensa, ja täältä hänen ehdokasesittelynsä.

BLOGI: RAKENTEET MURTUVAT, MUTTA PERIKSI EI SAA ANTAA

Kari J Kettula, ehdolla Katariinan seurakunnassa (vaalinumerot 20/72).

Piispa Mari Leppänen kirjoitti eilen Helsingin Sanomiin hienon ja tärkeän kolumnin ”Nuoret tarvitsevat armahdusta tehokkuuden maailmasta”. Siinä hän kirjoittaa , että ”yhteiskunnan tulee vahvistaa rakenteita, jotka mahdollistavat levollisen nuoruuden”.

Helsingin Ruoholahden työläiskorttelien lapsena ja varhaisnuorena sodan jälkeinen elämä oli toisenlaista kuin nykyisin. Se oli koyhää ja värikästä, mutta yhteisöllistä kuin italialaisissa neorealistissa elokuvissa. Kyllä, elämä oli jotenkin levollistakin. Isä sanoi aina, että sodasta on päästy ja vaikka  meillä on nyt vielä tiukkaa, paremmat ajat ovat tulossa.

Nyt tuntuu joskus siltä, että nyt valtion kuori rapisee yhteiskunnan yltä ja monet turvalliset rakenteet ovat murtumassa. Piispa Mari Leppäsen sanat ovat tärkeitä, periksi ei saa antaa, nuoria ei saa unohtaa ja mitä isoäitini Hilma sanoikaan :”Vaikka olisimme katuojassa, meidän on katsottava tähtiin” . Slava Ukraini – Eläköön Ukraina !

Mainonnan voimasta

Maria Herttuainen Maariasta esittää haastavia kysymyksiä

Väki vähenee.

Se on kova haaste. Se tarkoittaa, että kuluista pitäisi karsia. Mistä sinä olisit valmis karsimaan? Hallinnosta, palveluista, työntekijöistä vai kenties tiloista?

Paras ratkaisu olisi tietysti saada uusia kirkollisveron maksajia. Ei tarvitsisi miettiä kipeitä leikkauksia. Mutta millä saada ihmiset innostumaan asiasta? Näen luovuttamista ja lamaantumista. Asioiden ei tarvitse jatkua näin. Nyt tarvitaan uskoa ja kunnon yritystä! Minun vastaukseni on markkinointi. Palveluita on, ja ne ovat suht kunnossa. Missä siis mättää?

Ihmiset pitäisi saada tietoiseksi seurakunnan palveluista. Harva tietää edes mitä diakonia tarkoittaa. Se tarkoittaa itse asiassa palvelua. Olisiko siis mahdollista alkaa käyttää kansanomaisempia termejä? Ja olisiko myös mahdollista alkaa markkinoida palveluitamme modernimmin? Joidenkin mielestä tässä ajatuskulussa on jotain materialistista ja väärää. Rahaa kuitenkin tarvitaan, että voidaan tehdä yhä enemmän hyvää.

Ja mitä se hengellinen sisältökään on? Selviääkö se kävelemällä seurakunnan ovesta sisään? Vai voisiko se selvitä myös helpommin? Voisiko meillä olla yhteinen tietopankki, josta kaikkien seurakuntien toiminta löytyy muutamalla klikkauksella? Ja voisiko sillä olla joku kutsuva nimi?

Minä olen ollut nuoresta flikasta lähtien Turun kirkkokuoroissa (Tuomiokirkko-, Nova-, Martti-, Tuomasmessu-). Täytyy todeta, että ilman Suurella Sydämellä -kampanjaa en olisi kuitenkaan varmaankaan keksinyt mitä muuta voisin tehdä seurakunnissa. Siksi ihmetyttääkin, miksi niin upea nimi piti vaihtaa lakoniseen Vapaaehtoistyöhön? Hyvään mainontaan kun kuuluu myös tunteet. Tällaisia asioita kannattaa pohtia.

Moni nykyihminen kaipaa vastinetta rahoilleen. Mitkä ovat ihmisten henkilökohtaiset tarpeet juuri nyt? Mitkä ne voivat olla tulevaisuudessa? Tätä kysymystä kannattaa esittää, sen sijaan että sitä vältellään. Tätä hyötyajattelua ei pidä pelätä, vaan se kannattaisi avata. Kohdata avoimin kortein ja omaan työhönsä uskoen. Kirkko ja seurakunnat tekevät paljon asioita, joista on hyötyä lähes jokaiselle. Tarvitaan esimerkkejä ja kokemuksia, tai vaikka lista: ”Mitä näistä palveluista uskot itsesi tai läheisesi vielä joku päivä käyttävän/tarvitsevan?” Nyt tarvitaan uusia luovia ratkaisuja!

Ihminen voi pitkään alkaa luulla olevansa jotenkin ”saavuttamaton”. Mutta elämä saavuttaa useimmiten meistä jokaisen. Lähes kaikki sairastuvat jossain elämänsä vaiheessa, kokevat läheisen sairastumista, kuolemaa tai vanhuuden ja yksinäisyyskin saattavat yllättää. Haasteista löytyy myös muualta: työttömyys, tulonmenetykset, sosiaaliturva -asiat ym.

Taloudenhoitajan työssäni olen huomannut, että kummasti ihmiset arvostavat viimeisinä hetkinään eniten juuri sitä, joka heistä pitää huolta ja välittää. Ruuhkavuosina voi tulla harha, ettei tällaisilla ihmisillä tai töillä ole suurtakaan merkitystä. Seurakuntia tarvitaan kuitenkin mm. tästä samaisesta syystä. Seurakuntaverolla maksetaan koko yhteiskuntamme tukipalveluita. Tässä ajassa nuo palvelut ovat entistä merkityksellisempiä.

Moni haluaa vastikkeellisuutta kuitenkin jo ihan nykyhetkessä. Diakoniapalvelut ovat parhaimmillaan yhteisöllistämistä. Seurakuntien kannattaisikin lähteä siitä, millaisia ideoita kullakin on omasta tekemisestään. Tarjota lisää mahdollisuuksia erilaiseen ja räätälöityyn tekemiseen. Kutsua mukaan yhteiseen tekemiseen!

Nykyaikana pelätään sitä, että missään ei saisi olla tuputuksen makua. Tästä pelosta on nyt seurannut se, ettei uskalleta enää edes kertoa, keitä me ollaan ja mitä seurakunnassa voi tehdä. Mainontaa saa lähinnä seurakuntataloon pistäytymällä tai jossain toiminnassa jo mukana olemalla. Tällainen ei tuo uusia tekijöitä eikä välttämättä hyödytä vanhojakaan optimaalisesti. Seurakunnan pitää suuntautua yhä enemmän ulospäin. Pitää olla reilusti oma itsensä ja viestittää tätä hienoa välittämisen sanomaa eteenpäin.

Marian ehdokasesittely on täällä ja vaalikonevastaukset täällä.